maanantai 14. toukokuuta 2012

Zen ja pohjoismaalaisena olemisen taito

Sami Mänty-Aho julkaisi blogikirjoituksen, jossa hän kertoi ristiriitaisista kokemuksistaan zen-buddhalaisen yhteisön johtohenkilönä, sekä eroonsa johtaneista syistä. Mietin pitkään kirjoitanko itse aiheesta mitään vaiko en. En ole enää pariin vuoteen ollut mukana zen-buddhalaisissa kuvioissa ja koin siksi hieman ristiriitaa asian suhteen - haluanko ottaa kantaa siihen miten asiat hoidetaan/hoidettiin jossain yhteisössä johon en itse kuulu? Omaa eettistä tulokulmaa mietiskeltyäni päätin kuitenkin kirjoittaa, sillä olen ollut mukana laajentamassa samaista yhteisöä Suomessa. Lisäksi nämä tapahtumat nostavat esiin ongelmia joita Suomessa ei olla tietääkseni meditaatio-piireissä juuri käsitelty. Tämä kirjoitus on siis ennenkaikkea kantaaottava puheenvuoro.

Minun erkaantumiseeni zen-buddhalaisuudesta ei liity suurta draamaa sen suhteen mitä olisin joutunut kokemaan opettajien tai muidenkaan harjoittajien taholta. Opetussuhteen katkaiseminenkaan ei ollut mitenkään dramaattinen. Enemmänkin kyseessä oli useamman vuoden aikana kypsynyt ratkaisu, johon liittyi sisäinen ristiriita sen suhteen mitä sanojen tasolla puhuttiin ja mitä koin tapahtuvan käytännössä. Lisäksi halusin vapauden olla yhteydessä muihinkin meditatiivisen työskentelyn opettajiin, mikä ei olisi ollut mahdollista jos olisin jatkanut traditiossa. Samin esittämä kritiikki ja se miten siihen suhtauduttiin ei siis ollut perimmäinen syy omaan ratkaisuuni. Enemmänkin se vahvisti epäilykseni nostamalla esiin epäeettisiä käyttäytymismalleja joita en voinut hyväksyä. Olin näiden tapahtumien jälkeen yhteydessä myös Simoon, joka kertoi hyvin samanlaisista käyttäytymiskuvioista.

En usko mustavalkoiseen ajatteluun. Kaikissa ihmisissä on monia puolia jotka ilmenevät eri tavalla erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä. Lisäksi samaan tapahtumaan on aina monia erilaisia näkökulmia, joissa heijastuvat katsojan henkilöhistoria ja tulevaisuuden näkymät. En usko Egoon tai Buddhaan enkä valaistumiseen tai valaistumattomuuteen. En usko myöskään senseihin joka voisi ulkopuolisen tarkkailijan asemasta määritellä muiden ihmisten oivalluksen tasoa tai johdattaa heitä kohti ideaalista hengellistä päämäärää. En usko hengellisiin päämääriinkään. Uskon ihmisiin joiden identiteetti yhtä aikaa muodostuu sosiaalisessa ympäristössä ja muokkaa tuota samaista sosiaalista ympäristöä. Ihminen on siis vahvasti kiinnittynyt sosiaaliseen prosessiin, jossa hän ihmisenä ilmentyy. Tähän prosessiin liittyvät aina ihmisten väliset roolit ja valtapelit, joihin usein muodostuu toistuvia vuorovaikutuskuvioita. Tämä on se lähtökohta josta käsin tarkastelen kokemuksiani tässä kirjoituksessa.

Härän etsiminen


Hakeuduin zenin piiriin tietystä syystä - halusin ymmärtää syvällisemmin joitain itselleni merkittäviä oivalluksia ja kokemuksia. Päämääräni ei siis ollut minkään henkilökohtaisen ristiriidan tai ongelman selvittäminen. Virallisesti aloitin zenin harjoittamisen vuoden 2003 alussa, jolloin kävin johdantokurssin. Siellä tapasin kolme järkevän oloista ja mukavaa zenin harjoittajaa: Johdantokurssin pitäjän Arin ja kaksi nuorta vierailijaa Zengårdenista – Simon ja Tapsan. En ollut tavannut opettajia, joten nämä "pitkän linjan harjoittajat" edustivat minulle traditiota. Ari oli muistaakseni istuskellut noin 7 vuotta ja Simo ja Tapsa olivat asuneet Zengårdenissa joitain kuukausia, Simo vähän pidempään. Myöhemmin tapasin Vihdinpirtin retriitillä muitakin istujia, kuten Samin, jonka vilpitön olemus syvensi luottamustani hommaan. Opettajat jäivät varsinkin alkuvuosina minulle aika etäisiksi, sillä heidän kanssaan ei koskaan päässyt oikein kunnollisiin keskusteluihin. Siis sellaisiin joissa puhutaan oikeista asioista ja arkisesta elämästä. Pointti kuitenkin oli, että itse harjoitusporukassa näytti olevan mukavia tyyppejä. Se oli minulle se ratkaiseva tekijä syventyä zeniin.

 

Jälkien löytäminen


Suurin ongelma minulle oli alusta saakka sietää zen-buddhalaisuuden uskonnollista hierarkkisuutta ja autoritaarisuutta. Varmaankin linjoissa on tämän suhteen jonkin verran eroja, mutta sama problematiikka on ollut helposti havaittavissa kaikissa niissä linjoissa joihin itse olen tutustunut. Koin tämän erityisen häiritsevänä sen vuoksi, koska myöhemmin zen-ohjaajana jouduin olemaan tietyllä tavalla tätä hierarkkisuutta ylläpitävässä roolissa. Ohjaajien oli pakko pitää kaapua ja rakusua, meditaatioharjoituksen muoto oli hyvin tarkkaan määritelty ja se sisälsi vahvasti uskonnollisia (ja mielestäni myös suggestiivisia) aineksia. Opettajan ja tradition asemaa korostettiin monin tavoin: mm. polvikumarrukset patsaille ja opettajille, valojen vannomiset, Buddhasta saakka kumpuavien perimyslinjojen resitaatiot, opetuspuheiden pito jalustalla Buddha-patsaalle, vanhoja opettajia idealisoivat ja mystifioivat tarinat, valaistumisihanteet, salaiset dokusanit, hierarkkisen aseman osoittavat kaavut ja rakusut, kyosaku, kiellot muiden opettajien kanssa työskentelystä, jne...

Kaikkeen tähän voi suhtautua joko uskonnollisesti tai maallisesti. Uskonnollinen lähestymistapa on nähdä rituaalit ja symbolit buddhalaisen uskonnon harjoittamisena, jolloin niiden merkitys on nimenomaisesti uskonnollisuuden vahvistamisessa. Tällöin on hyvin luontevaa käyttää suggestiivisia tekniikoita, erikoisia vaatteita, palvoa Buddhaa ja nostaa “Buddhan edustajat” korkealle jalustalle. Kuitenkin zen-buddhalaisuudesta puhutaan sen harjoittajien keskuudessa myös dogmittomana ja jopa "uskonnottomana uskontona” - tämä oli syy siihen minkä vuoksi itsekin päätin aikoinani lähteä sille polulle.

Sekulaariset harjoittajat sanovat, että itse meditaatioharjoitus on ainoa tärkeä asia, kaavut ja kumarrukset yms. ovat vain rekvisiittaa jonka lävitse pitää nähdä. Ego se vain on joka vastustaa niitä. "Buddha-patsas ei kumartelusta ylpisty, mutta nöyrtyminen on omalle egolle hyväksi." Tämä oli se mitä minulle myytiin johdantokursseilla ja lukuisissa keskusteluissa eri harjoittajien ja opettajienkin kanssa. Ja samaa mantraa toistelin itsekin myöhemmin omilla johdantokursseillani ja ryhmässäni. 

Vilahdus härästä

 

Mutta kumarteluja ei suinkaan tehty vain patsaille, vaan myös opettajille, jotka zen-liturgiassa siis kirjaimellisesti nähdään valaistuneina Buddhan edustajina – saman valaistumisen siemenen kantajina, joka on periytynyt opettajalta oppilaalle aina Gautamasta alkaen. Buddha vs. Ego / Hyvä vs. Paha, tyypillinen uskonnollinen kahtiajako näkyi puheissa ja käytännöissä selvästi (tottakai toisinajattelijoitakin löytyi, Zengårdenin ruokasalissa käytiin hiljaisella äänellä useinkin “kapinallisia” keskusteluja). Kaikki harjoittamista estävä oli Egoa tai Makyo. Valaistuminen oli tie pelastukseen Lootus-sutran “palavasta talosta” ja sen saavuttamiseen panostettiin todella paljon. Ja tähän siis opettajat ja ohjaajat kannustivat puheissaan. Joskus karvat nousivat pystyyn sesshinillä, kun opettaja kehoitti puheessaan harkitsemaan puolison jättämistä mikäli tämä muodostuisi esteeksi harjoittamiselle.

Omalla “ohjaajan urallani" näin aina vain selkeämmin sen miten idealisoivia käsityksiä ihmisillä oli zenistä, opettajista ja jopa meistä ohjaajista. Se oli tavallaan myös viettelevää - kuten Toni Packer totesi kokemuksistaan opettajana Rochester Zen Centerissä: "Voitko kuvitella mitä se tekee ihmiselle, kun hänet nimitetään Buddhan istuimelle ja ihmiset alkavat kumartelemaan häntä?" Toni itse lähti zen-traditiosta pari vuotta myöhemmin ymmärrettyään koko ajan selkeämmin sen miten vääristynyt tuo asetelma oli ja kuinka vääristyneitä käyttäytymismalleja se aiheutti. Tuo sama näytelmä aiheutti minussakin vaivautuneisuutta ja jonkinlaista myötähäpeää. Esimerkiksi retriittien jälkeen hierarkiaa vahvistettiin valitsemalla etukäteen “tärkeitä” ihmisiä ottamaan ruoan ensiksi ja istumaan opettajan ympärille. Erään retriitin jälkeen tämän näytelmän toistuessa yksi jäsen spontaanisti huudahti: “Onko täällä joku arvojärjestys?” Vastauksena oli vain hiljaisuutta, häpeää ja vaivautuneita katseita. Koin myös ristiriitaa sen suhteen, että jouduin roolini puolesta perustelemaan uskonnollisten seremonioiden käyttöä uusille tulijoille ryhmässä, vaikka toisaalta tradition puheen tasolla kaiken sai ja pitikin kyseenalaistaa.

Näihin juttuihin ei liity suurta draamaa, ne olivat vain omia ristiriitojani harjoituksessa jota yhtä aikaa sanottiin uskonnottomaksi ja dogmittomaksi, ja jonka käytännöissä kuitenkin oli todella paljon uskonnollista idealismia ja dogmaattisuutta. Näiden ristiriitojen takia harkitsin koko touhun jättämistä ja kerroin näistä ristiriidoistani myös opettajalle. Näin kuitenkin merkkejä myös positiivisesta kehityksestä, sillä viimeisenä vuotenani kaavun käyttäminen tuli ohjaajillekin vapaaehtoiseksi. Tämä päätös tosin sitten myöhemmin vedettiin pois ja samaan aikaan alkoivat nämä ihmeelliset keskustelut Samin esittämästä kritiikistä.

Härän kiinniottaminen

 

Itse Samin kritiikissä en nähnyt mitään ihmeellistä, se oli aika loogista ja keskusteluni mm. traditiossa harjoittaneen psykologin, Timon, kanssa vahvistivat sen aiheellisuuden. Oletukseni olikin, että kritiikistä oltaisiin alettu käymään laajempaakin keskustelua ja hoidettu asiat kuntoon. Käytännössä kuitenkin keskustelu alkoikin kääntymään kritiikin sijasta siihen miten Sami oli keskustellut kritiikistään harjoittajien kanssa myös opettajien "selän takana" ja jopa kysynyt mielipiteitä kokeneilta zen-opettajilta, kuten Albert Low:lta ja Barry Magidilta. Näin kyseisen kirjeenvaihdon ja noiden herrojen mielipide oli selkeästi sellainen, ettei länsimaissa ole kenties yhtäkään riittävän pätevää opettajaa johtamaan luostarinomaista harjoitusta. Itseasiassa heidän harjoituskeskuksiinsa oli vuosien varrella tullut turvaan monia ihmisiä jotka olivat joutuneet vakaviin henkisiin ongelmiin luostariharjoitusten vuoksi. Minusta nämäkin mielipiteet olisivat olleet arvokasta materiaalia keskusteluihin – ehkä traditionaalista harjoitusmuotoa tulisi nykyaikaistaa? Jostain syystä kuitenkin tämäkin keskustelun säie näytti kääntyvän siihen, että opettajat pelkäsivät millaisia juoruja American Zen Teachers Association:ssa (AZTA) alkaisi mahdollisesti syntymään Samin esittämien kysymysten vuoksi. Yhteisön vanhempien jäsenten keskuudessa näytti vallitsevan oletus, ettei tärkeistä asioista saanut avoimesti puhua, vaan kaikki kritiikki tuli esittää suljettujen ovien takana.

Seurannut keskustelu aiheen ympärillä oli minun näkökulmastani vahvasti uskonnollista ja autoritaarista. Rivien väleistä ja välillä suoraankin sai lukea miten opettajia koetettiin pitää pyhimyksinä ja Samia "pahiksena" kun hän julkesi kritisoida traditiota ja opettajien toimintaa. Tämä oli hämmentävää senkin vuoksi, koska ennen tätä keskustelua Samia itseään pidettiin ohjaajien ja vanhempien jäsenten keskuudessa hyvin suuressa arvossa. Itseasiassa olin kuullut opettajan itsensä suusta miten Samista todennäköisesti tulisi seuraava zen-opettaja traditioon. Hyvä esimerkki 180-asteisesta asenteen muutoksesta oli tämän hässäkän vuoksi järjestetty keskustelutilaisuus Helsinki Zen Centerissä. Siellä Santelta oltiin kysytty oliko hän mielestään itse tehnyt mitään väärin tässä jupakassa. Vastaus oli, että hänen ainoa virheensä oli se, että hän oli luottanut Samiin. Vanhemmat jäsenet nielivät tämän potaskan hiljaa. Noita keskusteluita seuratessani karisivat itseltäni viimeisetkin epäilykset sen suhteen kumpi oli käytännössä tärkeämpää: Ihmiset vai uskonnollinen traditio. Opettajien auktoriteetin tai tradition kyseenalaistaminen ei ollut yhteisössä hyväksyttävää - “törröttävät naulat” lyötiin välittömästi takaisin lattiaan vanhempien jäsenten hiljaisella hyväksynnällä. Oli rankkaa nähdä miten nopeasti Sami tuli hylätyksi kyseenalaistaessaan yhteisön normeja.

Nämä tapahtumat sytyttivät minussa sen verran monia hälytyskelloja soimaan, että olin yhteydessä myös entiseen zen-pappi Simoon. En aiemmin ollut kysynyt häneltä niistä syistä miksi hän jätti tradition, koska pidin sitä hänen yksityisenä ratkaisunaan. Virallisessa jäsentiedotteessa sanottiin vain, että Simo oli päättänyt antaa pappisvihkimyksensä pois ja hänelle toivotettiin hyvää jatkoa uudessa elämässään. Koko aihe tuntui minusta aina tabulta, kun se nousi esiin vaikkapa Zengårdenissa. Kuulin vain opettajalta epämääräisiä kommentteja siitä miten Simo oli alkanut käyttäytymään aggressiivisesti ennen lähtöään. Simon kanssa keskustellessani ymmärsin, ettei Samin kritiikistä esiin noussut käyttäytymiskuvio ollut mitenkään ainutlaatuinen, vaan näytti olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Myös Simo oli joutunut karvaasti kokemaan sen mitä tapahtuu kun kyseenalaistaa opettajan auktoriteetin ja tradition. Simonkin tapauksessa opettaja ylläpiti omaa paremmuuttaan mustamaalaamalla auktoriteettinsa kyseenalaistajaa. Esimerkki tästä oli Santen mauton vertaus Simon ja Jokelan koulusurmaajan välillä. Yksittäisen ihmisen elämä, unelmat ja maine eivät vaakakupissa paljoa paina, kun toisella puolella on hierarkkinen uskonnollinen traditio.

En ole ollenkaan varma siitä, että Santella olisi käytännössä ollut edes valtaa ajaa Simoa ulos Zengårdenista. Käsittääkseni Zengården on Zenbuddhistiska Samfundetin (ZBS) hallinnoima paikka, ei suinkaan opettajien omistama. Simo taas oli yhteisön zen-pappi jolla minusta olisi ollut aivan samat oikeudet Zengårdenissa asumiseen kuin opettajillakin. Luulisin myös, että Ruotsissakin on jonkinlainen vuokrasopimuksen irtisanomisaika vakituisessa osoitteessa asuvilla, Suomessa se on kuusi kuukautta vähintään vuoden jatkuneessa vuokrasopimuksessa. Todennäköisesti ZBS:n hallitus on ainoa laillinen toimielin jolla olisi ollut valtuudet tuollaisten päätösten tekoon, mutta sitä ei varmastikaan tässä tapauksessa konsultoitu. Hyvän tavan mukaan ZBS:n olisi puolestaan pitänyt kysyä myös jäsenistön mielipidettä pappinsa karkotuksesta - yhdistyshän on aina ensisijaisesti jäsenistönsä palvelija. Epäilen, että tämä olisi nostanut tervettä keskustelua jäsenistössä opettajien ja muidenkin zen-pappien valtuuksista ja oikeuksista, etenkin kun Simo oli tradition ainoa suomalainen zen-pappi ja ZBS:n 300 jäsenestä reilut 100 oli suomalaisia.

Se ettei Simo, tai muutkaan, kyseenalaistaneet Santen valtuuksia heittää Simoa ulos kodistaan yhden illan varoitusajalla, kertoo hyvin siitä kuinka autoritaarinen asema opettajalla zen-traditiossa on. Toisaalta suurimmalle osalle jäsenistöä ei edes kerrottu tapahtumien todellista luonnetta.

Härän kesyttäminen

 

Tajusin selvästi, että vuosien varrella varmaankin monet ihmiset ovat muodostaneet käsityksensä zen-traditiosta minun puheideni perusteella - aivan kuten minäkin aikoinani niiden ihmisten perusteella joiden vuoksi päätin luottaa traditioon. Näiden tapahtumien johdosta kuitenkin kävi selväksi, että oma käsitykseni siitä mikä zenissä on tärkeää oli hyvin vahvassa ristiriidassa sen suhteen mitä tradition käytännöissä tapahtui. Niinpä päätin korjata omalta osaltani sen minkä voin näyttämällä etten itse hyväksynyt sitä mitä tapahtui. Toin kaikki tiedossani olevat tapahtumat avoimesti esille ryhmässämme ja järjestimme aiheesta yleiskokouksen. Tuon kokouksen seurauksena riisuimme säännöistämme kaikki linkit zen-traditioon ja aloimme itsenäiseksi ryhmäksi. Tämä oli looginen valinta siinäkin mielessä, ettei reilun kymmenen hengen ryhmässä oikeastaan ollut zen-traditioon sitoutuneita kuin pari kappaletta.

Oman polkuni erkaantuminen zen-buddhalaisuudesta siis pohjimmiltaan johtui siitä, etten voinut hyväksyä zen-buddhalaisuuden dogmaattista ja autoritaarista luonnetta, enkä sitä millaisen kohtelun kohteiksi ystäväni Sami ja Simo joutuivat. Koin myös jossain määrin valheelliseksi sen, että keskustelun tasolla tradition uskonnollista puolta vähäteltiin vaikka käytännössä se oli monessa suhteessa määräävässä asemassa. Harjoitusrituaaleja kykenin sietämään samalla tavalla kuin vaikkapa Karaten muodollisuuksia, mutta nähdessäni selkeästi sen miten nuo rituaalit luovat uskonnollisessa kontekstissa pohjaa länsimaalaisittain ajatellen epäterveille ja traumatisoiville käyttäytymismalleille, en halunnut enää osaltani jatkaa niiden mahdollistamista. “My way or the higway” oli varmaankin ihan ok toimintamalli feodaaliajan Japanissa, mutta itse olen kasvanut länsimaiseen individualismiin, jossa ihmistä täytyy kohdella tasavertaisena ja kunnioittavasti.

Kotiinpaluu kyyttö-sonnin selässä

 

En usko näiden vuorovaikutuskuvioiden olevan sen enempää opettajien kuin oppilaidenkaan tietoisesti valitsemia. Koen Norbert Eliasin tavoin, että me ihmiset pikkuhiljaa kasvamme vallitsevaan kulttuuriin omien odotustemme ja havaintojemme pohjalta ja olemme kohta jollain tavalla ansassa näiden luomiemme yhteisöllisten normien alla. Autoritaarisessa uskonnollisessa kontekstissa koko yhteisö siis ylläpitää vallitsevaa toimintamallia, eivät suinkaan pelkästään opettajat. Etenkin vanhemmat harjoittajat ovat tässä suuressa roolissa, sillä he opettavat omalla toiminnallaan uusille tulijoille sen kielen ja käyttäytymiskulttuurin joka yhteisössä on suvaittua. Toki jokainen yksilö on kuitenkin eettisesti täysin vastuullinen omista teoistaan ja etiikkaa pitääkin arvioida sen mukaan miten käytännössä toimitaan – rooleista riippumatta.

Uskonnollinen autoritaarisuus ei tietystikään aina johda epäeettiseen käyttäytymiseen. Teoriassa zen-buddhalaisuudessa tällaiselta suojelee pitkään harjoittaneen “valaistuneen” ihmisen korkea moraali ja myötätunto. Käytännössä kuitenkin tuo samainen fantasia luo eriarvoisuuden kulttuuria joka juuri johtaa noihin vääristyneisiin käyttäytymiskuvioihin. Vaikka tämän kirjoituksen kokemukset ovatkin zen-perinteeseen liittyviä, uskon että sama problematiikka on näkyvissä myös muissa autoritaarisissa hengellisissä traditioissa. Esimerkiksi Michel Foucaltin esittelemä hierarkkisen vallankäytön väline “panopticon” on selkeästi nähtävissä traditionaalisen zenin rakenteissa. Suosittelen myös Joel Kramerin ja Diana Alstadin kirjaa “The Guru Papers: Masks of Authoritarian Power” kaikille joita nämä asiat saattavat koskettaa. Kirja nostaa esille vastaavantyyppisiä vuorovaikutuskuvioita hyvin monenlaisissa autoritaarisissa ympäristöissä ja paneutuu syvällisesti aihepiirin dynamiikkaan.

Uskon, että kaikissa yhteisöissä on myös paljon hyvää, minkä vuoksi esimerkiksi Sami ja Simokin viettivät monia vuosia elämästään tämän kyseisen yhteisön parissa. Toivonkin, että niille jotka kokevat meditaation polun omakseen avautuu mahdollisuuksia kulkea sitä turvallisissa ja tervehenkisissä ympäristöissä. Nykykäsitykseni mukaan tämä vaatisi toteutuakseen hyvin avoimen ja ei-autoritaarisen ilmapiirin, jossa mikään auktoriteetti tai perinne ei ole liian pyhä kyseenalaistettavaksi. Itseasiassa hengellistä auktoriteettia ei tulisi ylipäänsä olla. Itse meditaatioharjoitus ei vaadi minkäänlaisia uskonnollisia tai autoritaarisia elementtejä ympärilleen. Noiden elementtien ensisijainen tarkoitus on palvella hierarkkisia valtarakennelmia, ei itse harjoitusta. Se, tarvitaanko noita valtarakennelmia mihinkään muuhun kuin ihmisten identiteettien tukemiseen on minulle epäselvää. Kannustankin ihmisiä kyseenalaistamaan ja tarkastelemaan asiaa kriittisesti oman kokemuksensa pohjalta.

Mitään rikoksia tai vakavia hyväksikäyttötapauksia ei minun tietääkseni ole näissä piireissä vielä Suomessa tapahtunut. Sen sijaan maailmalla zenin piirissä on ollut paljonkin väärinkäytöksiä, kauhistuttavin näistä on varmaankin Eido Shimanon tapaus, jonka Robert Aitken paljasti vasta juuri ennen kuolemaansa pari vuotta takaperin. Pahinta tässä tapauksessa oli, että väärinkäytökset olivat useiden zen-opettajien tiedossa vuosikausia ennen tapauksen julkista paljastumista. Niitä salailtiin, koska niiden pelättiin vaikuttavan negatiivisesti ihmisten asenteisiin zen-buddhalaisuutta kohtaan. Sattumalta nämä tapahtumat tulivat ilmi juuri ennen Samin kritiikkiä, joten voi olla että nämä tapahtumat vaikuttivat sekä Samin päätöksiin tuoda kritiikkinsä julki, että siihen miksi kritiikkiin suhtauduttiin niin defensiivisesti.

Joka tapauksessa kehotan kaikkia ihmisiä suhtautumaan terveen kriittisesti kaikkiin uskontoihin ja traditioihin, joissa käytetään autoritaarisia rakennelmia ja joissa tietyille ihmisille annetaan valta ylitse muiden määritellä todellisuutta.


"Can we put away all ideas, concepts, and theories and find out for ourselves if there is something sacred - not the word, because the word is not the thing, the description is not the described - to see if there is something real, not an imagination, not something illusory, fanciful, not a myth but a reality that can never be destroyed, a truth that is abiding?
   To find that out, to come upon it, all authority of any kind, especially spiritual, must be totally set aside, because authority implies conformity, obedience, acceptance of a certain pattern. A mind must be capable of standing alone, of being a light to itself. Following another, belonging to a group, following methods of meditation laid down by an authority, by tradition, is totally irrelevant to one who investigates into the question of whether there is something eternal, timeless, something that is not measurable by thought, that operates in our daily life. If it does not function as part of our daily life, then meditation is an escape and absolutely useless."
Jiddu Krishnamurti, This Light in Oneself

Kirjallisuutta ja artikkeleja:

+ monia hyviä artikkeleita osoitteessa: http://www.thezensite.com/MainPages/critical_zen.html